Onnistujat – Satu      

Onnistumistarinassa asiakkaamme kertovat omin sanoin, kuinka he ovat löytäneet liikunnan ilon tai saavuttaneet itselleen tärkeän tavoitteen. Onnistuminen ei ole sattuman kauppaa: halu onnistua ja kannustava ympäristö johtavat tuloksiin. Jokainen voi saavuttaa paremman olon – tästä upeat onnistujamme ovat inspiroivia esimerkkejä!   

Haudan partaalta himoliikkujaksi

Liikunta on kuulunut aina perheemme elämään. Tosin lapset ja puolisoni ovat hoitaneet sen liikkumisen ja minä olen keskittynyt huoltohommiin. Yhteen laskettuna olemme kuitenkin hyvin liikkuvainen perhe.

Syynä liikkumattomuuteeni ovat olleet ylipaino ja sen myötä lonkkieni irtisanoutuminen tehtävistään jo alle viisikymppisenä. Tekonivelleikkauksen ja painonpudotuksen jälkeen elämä sujui vuoden verran mukavasti, kunnes kaikki tyssäsi vasemmassa jalassani tykyttävään hermosärkyyn. Söin särkylääkkeitä kassikaupalla ja minusta tuli sänkypotilas. Olin haudan partaalla ja edelleen alle viisikymppinen!

Kunnes yksi lapsistani lausui karut sanat: jos en tekisi muutosta, en tulisi näkemään mahdollisia lapsenlapsiani. Se pysäytti ja pakotti liikkeelle, vaikka joka paikkaan sattui.

Etsin tietoa, mitä kykenisin tekemään ja satuin lukemaan artikkelin kolmekymppisestä naisesta, joka oli Fustran avulla kammennut itsensä takaisin työelämään. Tein itse töitäni sängyn pohjalta sen mukaan, miten pystyin, mutta eihän se elämää ollut. Hermosärky oli hirveää.

Hakeuduin Foreverin sivuille ja kyselin hieman nolona chatin kautta, voisiko tällainen tekonivelillä varustettu liikunnallinen nollatapauskin kokeilla kyseistä liikuntamuotoa. Sieltä vastattiin, että kyllä voi, koska se tehdään fustraajan omilla ehdoilla. Seuraavana aamuna Järvenpään klubilta saapui sähköposti, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi näytetunnille. Täytin sinä päivänä viisikymmentä vuotta.

Jäin Fustrakoukkuun

Alkuun jännitti paljon ja pyysin mieheni turvakseni. Jopa käveleminen kohti Foreverin ovea sattui. En ollut koskaan käynyt kuntosalilla ja minua hävetti oma ylipainoni ja raihnaisuus. Oven avasi tuleva Personal Trainerini Markus, joka katsoi hymyillen silmiin ja kysyi: “Sinä taidat olla Satu? Tervetuloa!”

Aloitimme Fustran näytetunnin varovasti, teimme liikkuvuusjuttuja ja etenimme vatsalihasliikkeisiin. Niiden aikana jotain suli, meni paikoilleen tai lähti eteenpäin. En tiedä, mitä tapahtui, mutta vuosia piinannut hermosärky jäi salin lattialle. Katsahdin miestäni, joka hämmästeli kirkkaita silmiäni; niiden takana vuosia näkynyt kivun aikaansaama sumeus oli poissa.

Jäin Fustrakoukkuun siltä seisomalta. Ja nyt siis seisoin jo ilman tukea!

Pohdimme PT:n kanssa yhdessä jatkosuunnitelmaa. Ilmaistahan Fustra ei ole ja emmin hetken kustannuksia. Mieheni sanoi kuitenkin ratkaisevat sanat: “Eiväthän ne särkylääkkeetkään ilmaisia ole.”

Niinpä minusta tuli fustraaja ja foreveriläinen. Aloitimme taas varovasti. Se tuntui silloin raskaalta, mutta näin jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä, kuinka kevyesti aloitimmekaan. Kävin Fustratunneilla alkuun pari kertaa viikossa, mutta halusin pian enemmän, koska treenien jälkeinen tunne oli ja on edelleen  uskomaton.

Nykyään käyn Fustran lisäksi PT-tunneilla ja sain myös mieheni mukaan ForeCross -tunneille. Enempään ei aikani riitä, koska aloitin myös maantiepyöräilyn. Kuka olisi uskonut!

Takaisin elämään

Alkuun toivoin siis vain pääseväni takaisin elävien kirjoihin. Halusin elää ja liikkua ilman kipuja ja onnistua edes jollain tavoin painon pudotuksessa. Nyt viiden ja puolen vuoden jälkeen voin sanoa, että olen saanut elämäni takaisin ja voin paremmin kuin pitkiin aikoihin – niin henkisesti kuin fyysisestikin. Painoni on pudonnut kuusikymmentä kiloa ja jaksan ja kestän enemmän kuin ikinä.

Kivun hälvettyä olen pystynyt jättämään pois kaikki särkylääkkeet. Kuinka kirkas maailma onkaan niiden jäljiltä! Totesimme myös yhdessä lääkärini kanssa, että taustalla jatkuvasti kiusaa aiheuttanut kakkostyypin diabeteskin oli hävinnyt taistelunsa elämänmuutokselleni. Lääkärini onnitteli minua urakasta.

Yllättävää tässä on ollut oikeastaan kaikki. Totta puhuen en olisi uskonut, että minusta olisi tällaiseen. Ilman lapseni viisaita sanoja, ilman artikkelia Fustrasta, tai läheisteni sekä PT:ni valtavaa tukea en olisi tässä. En tiedä, olisinko missään.

Hämmästyttävää oli myös muutosten nopeus. Jo parin viikon sisällä kävelin ryhdikkäämmin ja sain nostaa auton peruutuspeiliä ylemmäs.

Matka alhaalta ylös on ollut kuitenkin pitkä, ja minulla meni yli vuosi, jotta saatoin luottaa siihen, ettei kipu enää tule takaisin. Urakka myös jatkuu. En ole vielä painotavoitteessani, mutta se tulee sieltä, koska omaan nyt siihen tähtäävän rutiinin. Palaan Foreverin ravintoterapeutilta saamiini ohjeisiin aina, kun paino jysähtää paikoilleen.

Jatkamme myös PT:ni kanssa hommia. Ja miksemme jatkaisi; hän tuntee minut tällä hetkellä melkein paremmin kuin minä itse. Hän tietää tarkalleen, mitä pystyn tekemään ja mihin kykenen, kunhan vain rohkenen kokeilla. Tunnen itseni ja tiedän, että omatoimisesti treenaten jäisin mukavuusalueelleni enkä ylittäisi kriittistä rajaa. Tarvitsen takapuoleen potkijaa.

Tällä hetkellä tavoitteenani on liikkuvuuden ja voimatasojen lisääminen entisestään. Päätin myös kokeilla jotain tempausta, ehkä olympianostoja. Ja mikä hauskinta, aion vielä seistä käsilläni ilman tukea. Parasta tässä kaikessa on, että uskon onnistuvani siinä.