Kestävää suhdetta rakentamassa – Helin blogi, osa 5

Tähän asti tapahtunutta: 

50-vuotias pitkän linjan lenkkeilijä havahtui ajatukseen, ettei pelkkä hölkkäily riitä. Kuntosalilla käynti ei kuitenkaan hotsittanut. Ei lainkaan. Seurasi eestaas veivausta, kunnes sattuma puuttui peliin ja sai Foreverin tarjoamaan jäsenilleen ilmaisen PT:n tapaamisen. Tilanne johti toiseen, ja pian kädessä oli henkilökohtainen kuntoiluohjelma.
Olin ajanut itseni umpikujaan.

Eihän sellaista ohjelmaa voinut jättää käyttämättä.

Etenkään, kun sen laatinut valmentaja uskoo ihailtavan sinnikkäästi, että innostun lihaskuntoilusta ja saavutan vielä tavoitteenikin.

Kolleganikin kyselevät, milloin tarinassa tapahtuu käänne; milloin salikärpänen istahtaa olkapäälleni ja alan nauttia treenaamisesta.

No, jos se kärpäsestä on kiinni, niin en koskaan, sillä salin siisteydestä supertehokkaasti vastaava Christian Zulueta käännyttää kärpäset jo ovelta huikaten samalla meille treenaajille hyvät huomenet tai päivän jatkot. Mahtaa kärpäsiä ärsyttää.

Ja siitä nauttimisesta. Vastasin kollegoilleni, että hiljaa hyvä tulee. Eikös se ole parempi rakentaa suhdetta hissukseen ja rauhassa, kuin hurahtaa johonkin päätä pahkaa?

Vastaan siihenkin itse, että kyllä näin on, mutta se hurahtaminen olisi säästänyt aikaa ja auttanut lajiin kiintymisessä. Mutta nyt mennään näin.

Valittamisen jalo taito

Kestävä suhdehan rakentuu tunnetusti avoimelle ja rehelliselle kommunikaatiolle ja sitähän me juuri teemme; minä kerron, mikä kuntosalitouhun aloittamisessa mättää, ja Forever antaa minun tehdä sen sivuillaan. Ei piinatakseen itseään, vaan siksi, että se tietää, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Jos se kärpänen lentää aina ohi, on uuden aikaa vievän harrastuksen sovittaminen elämään tunnetusti pahuksen hankalaa.

Valittamisessa on se hyvä puoli, että se auttaa jäsentämään ongelman ja pudottamaan siitä turhat pois. Ja jos sen tekee julkisesti, saattaa se auttaa muitakin tekemään samoin.

Ensimmäinen askel muutokseenhan on sitä estävien asioiden pöydälle nostaminen, lajittelu, viipalointi, roskien kompostiin heitto ja sen jälkeen mietintä, mitä jäljille jääville tehdään. Välttämättä ei mitään, koska ihmismieli toimii myös itsekseen. Se tarvitsee vain tiedot, mitä työstää, hieman aikaa sekä kropan, joka tottelee. Sellaisia kutsutaan helpoiksi tapauksiksi.

Ja sitten olemme me jääräpäät, joiden mielen ja viitsimisen välimaastossa riittää tutkittavaa. Tiedämme, että pitäisi, paitsi itsemme, myös yhteiskunnan takia, joka menettää Jyväskylän yliopiston liikuntafysiologian apulaisprofessori Juha Hulmin mukaan sata miljoonaa euroa vuodessa kaiken näköisiin kuluihin, koska emme pysy pystyssä, jaksa, taivu ja joka paikkaan sattuu, eniten ehkä selkään. Silti emme viitsi.

Niinpä on onni, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät luovuta kanssamme. Asiantuntijat tuottavat tietoa, UKK-instituutti jalostaa ne ohjeiksi ja kuntosaliyrittäjät tarjoavat tekemiseen laitteet, puitteet ja auttavat vielä alkuun.

Ja sitten on Forever, joka tähtää vielä korkeammalle. Siltä löytyvät ne laitteet, puitteet ja auttamisen halu, mutta myös valmennus- ja fysiopalveluja, eikä siinäkään vielä kaikki. Forever teki sen, mitä pitikin tehdä: poisti raja-aidat liikunnan ja terveyden, eli kahden erottamattomasti toisiinsa liittyvän alan väliltä.

Vuonna 2018 alkunsa saanut liikuntakeskus Foreverin ja lääkäriorganisaatio Pihlajalinnan yhteistyökuvio on yksinkertaisesti nerokas: liikunta tukee tutkitusti terveyttä ja terveyspuolen tuki ja tieto ohjaavat liikuntapalveluja entistä enemmän terveyttä tukevaan suuntaan. Iso plussa siitä.

Kuntosali testiin

No mutta, liikunnasta ja terveydestä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta taitaa olla aika lähteä salille. En tee sitä innosta hihkuen, mutten myöskään vastaan panien, mikä edistykseksi laskettakoon.

Äskeinen pähkäily siitä, mitä kuntosaleilla on tarjottavanaan sai aikaan sen, että  päätin asennoitua tämän kertaiseen salisessioon entistä avoimemmin mielin. Miten Forever ottaa tällaiset vastaan hangoittelijat vastaan?

Selvisi, että aika kivasti.

Jo ovella oli ilmapalloja ja niitä oli viritetty myös aulaan. Olkoonkin, että palloilla juhlistettiin Foreverin viikon kestäneitä synttärisembaloita, oli juhlallista lipua niiden läpi kohti pukuhuonetta. Piste iloisesta vastaanotosta.

Sama hilpeä tunnelma jatkui myös pukuhuoneessa. Joku jumppa oli juuri päättynyt, ja liuta iloisia naisia jutteli mukavia – kuin olisivat tunteneet toisensa ikänsä. Saattaahan olla, että ovatkin, mutta todennäköisemmin he ovat tutustuneet täällä. Yhteisöllisyydestä lisää pisteitä.

Salin puolelle

Mutta miten on, jatkuuko hyvä meno, kun siirrytään salin puolelle? Tähän asti tunnelmasta ovat vastanneet respan ja pukuhuoneen väki, mutta nyt oli aika ottaa homma omiin käsiin.

Odotukset olivat fifty-fifty. Ohjelma kirjallisine ohjeineen, kuvineen sekä videoineen oli ladattu kännykkääni, mutten nähnyt niitä ilman lukulaseja.

Oli tehtävä valinta: esiintyäkö tyylikkäänä tehden liikkeet vähän niin ja näin, vai  lukulasit otsalla ja hoitaen hommat justiinsa, kuten ohjeissa sanotaan. Valitsin jälkimmäisen.

Salilla viihtyvä tunteva kollegani sanoi, ettei se tekeminen niin nokon nuukaa ole, tekemällä oppii. Mutta minulle kaikki lihaskuntoiluun liittyvä tekeminen on nokon nuukaa. Ja se taas johtuu siitä, että olen ollut itse kirjoittamassa liikkeiden suoritusohjeita: “Liu‘uta lapaluita sivuille, venytä yläselkää, hengitä sisään, vedä napaa kohti takaraivoa, kuljeta kyynärpäitä läheltä vartaloa, pidä pakarat piukkoina, aktivoi keskivartalo ja hengitä ulos. Hienoa, voit siirtyä liikkeen toiseen vaiheeseen…”.

Se kaikki on helpompi kirjoittaa, kuin muistaa tehdä ja vielä oikeassa järjestyksessä.

Puhumattakaan moninivelliikkeistä, “jotka edellyttävät lukuisten eri lihasten ja nivelten saumatonta yhteistyötä.”

Mistä ihmeestä tiedän, että ne ovat kaikki mukana?

Niinpä katsoin videot läpi, tankkasin ohjeita rivi kerrallaan ja koitin toistaa näkemäni. Kelasin videoita taaksepäin ja otin mukaan ne nivelet, jotka edellisellä kerralla unohtuivat.

Ja silloin se iski. Täysin yllättäen. Ilon tunne.

Tuntui kivalta maata jalkaprässissä ja työntää rautakiekkoja ylös. Mielenliikutus kesti tosin vain hetken. Ehkä pelästytin sen ihmettelylläni tai sitten sen tarkoitus oli vain käydä näyttäytymässä, että sekin käy täällä.

Väylä nauttimiseen oli kuitenkin auki, mikä sekin edistykseksi laskettakoon. Piste itselleni sen avaamisesta.

Muita positiivisia havaintoja tunnin varrelta:

• Rento meininki. Kukaan ei hoputtanut minua etenemään laitteesta eteenpäin, vaikka käytin aikaa liikkeiden opiskeluun ja ajankohta oli päivän ruuhkaisin.
• Ystävällinen miekkonen tuli tuli auttamaan, kun kannoin edelliseltä jalkaprässääjältä laitteeseen jääneet sadat painokilot pois.
• Sain ladattua siihen samaan prässiin enemmän painoja, kuin mitä oli suunniteltu ja ne nousivat ylös.
• En ollut ainoa, joka nosteli penkkipunnerruksessa pelkkää tankoa.

Tästä on hyvä jatkaa.