Uuteen nousuun – Helin blogi, osa 4 

Laitteilla vai vapailla painoilla? Siinä vasta kysymys.

Tähän asti tapahtunutta: 50-vuotias pitkän linjan lenkkeilijä havahtui ajatukseen, ettei pelkkä hölkkäily riitä. Ensimmäinen salikerta meni putkeen, muttei saanut aikaan innostusta eikä uutta rutiinia. Sen sijaan keskustelu, johon ottivat osaa sekä järki että tunteet teki tehtävänsä. Syntyi kompromissi, jonka mukaan salille mennään, mutta nyt sitä lähestytään uudesta kulmasta.

Edellisessä blogipostauksessani päätin heittää rutiinin tavoittelut hiiteen, lähteä kuntosalille ilman viikkotavoitteita ja se helpotti heti.

Koska jokainen salikerta on enemmän kuin ennen. Ja se riittää näin alkuvaiheessa.

Jollain matalalla psykologisella tasolla käyntikertojen kerryttäminen tuntuu paremmalta kuin tavoitteen täyttäminen –  jopa niin hyvältä, että päätin yllättää sekä itseni että rutiininkeksijät ja käydä salilla saman tien kolmannenkin kerran. Ja se on jo kolme kertaa enemmän kuin ennen. Käyntikertojen kasa kasvaa, ja lihaskunto kohenee.

Siispä täällä ollaan. Salilla. Ja saman tien Personal Trainerin huoneessa. Kohtalo nimittäin puuttui peliin ja sai Foreverin tarjoamaan jäsenilleen valmentajan veloituksettoman tapaamisen. En vielä identifioi itseäni Foreverin jäseneksi, mutta jos lompakossa kulkeva punainen kortti oikeuttaa ilmaiseen konsultointiin, onhan siitä otettava ilo irti.

Päätökseen vaikutti myös se, että tarvitsen jeesiä.

Laitteet vs. vapaat painot

Avun tarve syntyi siitä, että halusin jättää salilaitteet väliin ja hypätä saman tien syvään päähän, eli vapaiden painojen puolelle. Tahtotila perustui sekä fiilikseen että tietoon. Näin nimittäin ensimmäisellä salikerrallani vilauksen toiminnallisen salin meiningistä ja se teki vaikutuksen.

Tutkin myös asiaa. Vertailin kuntosalilaitteiden ja vapaiden painojen etuja, hyötyjä ja riskejä ja tulin aika moneen tulokseen. Kuntosalilaitteita puolsivat laitteiden helppokäyttöisyys sekä turvallisuus; laitteilla on vaikeampi tehdä väärin kuin oikein.

Vapaiden painojen puolella vaakakupissa painoivat liikkeiden luonnollisuus, nerokkuus sekä tehokkuus. Manööverit ja liikeradat ovat arjesta tuttuja: kyykkyyn, ylös, nostetaan jotain, punnerretaan ja työnnetään – sellaistahan se elämä on.

Nerokkuus taas piilee liikkeiden näennäisessä simppeliydessä. Esimerkiksi maastaveto näyttää yksinkertaiselta; ladataan vain tangon varteen sopivasti painoja ja vedetään ne ylös. Oikeasti liike vaatii kuitenkin lukuisten nivelien, lihasten ja vielä aivojenkin saumatonta yhteistyötä. Se siis vaatii paljon, mutta myös antaa paljon; rassatessaan kaikkia edellä mainittuja osapuolia se vahvistaa niitä.

Samaan moninivelliikkeiden sarjaan kuuluvan jalkakyykyn on esimerkiksi laskettu vahvistavan jalkojen ja lantionseudun lisäksi vatsan ja selän lihaksia, kuin myös niveliä lonkista varpaisiin. Eikä siinä vielä kaikki; jalkakyykky stimuloi aivoja niin laajalta alueelta, että sen on todettu ehkäisevän muistisairauksia paremmin kuin kuningaslaji sudokun.

Näin kertoi vapaisiin painoihin vihkiytynyt kollegani, joka jatkoi filosofoimalla, että “Terveysliikkujan ja muutoinkin tavoitteellisesti treenaavan ja tarkemmin ajatellen ihan kaikkien kannattaisi opetella käyttämään ensin omaa kehoa ja vasta sitten laitteita”.

Pienen hiljaisuuden jälkeen hän huusi vielä perään: “Mutta älä herran tähären itseksesi mene sinne heilumaan. Pyydä joku osaava mukaasi.”

Valmentaja mukaan kuvioihin

Ja niin tapasin Tiinan – henkilökohtaisen valmentajani. Pesti kesti tosin vain tunnin, mutta joskus jotkut hetket ovat lyhyitä. Sillä mennään.

Tiina kuunteli kohteliaasti, kun kerroin lukeneeni, ettei kovin moni asia estä ihmistä aloittamasta toiminnalliselta puolelta. Kunhan joku opettaa, mitä siellä tehdään ja miten se tehdään. Ja jos ihminen vielä lupaa noudattaa ohjeita, ei vapaiden painojen puolella pitäisi olla sen enempää riskejä kuin laitepuolellakaan. “Niin, että joko mennään tekemään penkkipunnerruksia?”

Tiina halusi kuitenkin jutella hetken ja hän kysyi, mitkä olivat tavoitteeni. Minä siihen, että voima, ryhti ja terve selkä. Jatkoin vielä kysymällä, millä liikkeillä kaikki edellä mainittu saavutetaan, ja voisiko hän näyttää, miten ne tehdään.

Tiina hymyili ja uteli, teenkö istumatyötä, kuinka monta kertaa viikossa pääsisin treenaamaan ja kuinka kauan ehdin treenata kerrallaan.

Vastasin, että istun työkseni, päättelin juuri, että yksikin kerta on enemmän kuin ennen, ja tunti kerrallaan riittää, kiitos. “Joko mennään kokeilemaan bulgarian splittiä?”

Tiina osoitti omaavansa pelisilmää ja siirsi keskustelun tekemisen lomaan: “Se istuminen on kyllä huono juttu, eivätkä lenkit ja lihaskuntoilu päivän päätteeksi riitä kumoamaan sen haittavaikutuksia. Jumppatuokioita on upotettava keskelle päivää”, hän sanoi samalla, kun ohjasi minut oikeaoppisesti kyykkyyn.

Muistin etäisesti kirjoittaneeni aiheesta itsekin, mutta kuten peltosalaojituksesta kertovan artikkelin kohdalla, siirsin vain tietoa eteenpäin ajattelematta, että asia koskee minuakin. Lupasin korjata asian samalla, kun nousin kyykystä ylös.

Etenimme liikkeestä toiseen, luulin sitä jo treeniksi, mutta oikeasti Tiina halusi nähdä, mitkä olivat lähtökohtani.  Ohjatessaan ja seuratessaan tekemistäni hän raksutti mielessään suunnitelmaa.

Tunnin jälkeen totesimme yhdessä, että alakropassa riitti kyllä voimaa, muttei hallintaa, yläkropasta ei löytynyt kumpaakaan. Kyynärpäät, lantio ja polvet elivät omaa holtitonta elämäänsä.

Oli yhteenvedon ja neuvottelun aika. Tiina ymmärsi haluni päästä laitteiden vatkaamisen sijaan pumppaamaan rautaa, kuten salilla sanotaan, ja hän ehdotti kompromissia; tasoittaisimme tietä sinne muutaman laitteen avulla. Kurittomat nivelet hyötyisivät astetta vahvemmista ja hallituista lihaksista niiden ympärillä.

Se kuulosti kieltämättä järkevältä. Niinpä sovimme toisen tapaamisen viikon päähän. Tiina lupasi olla vastassa näkemänsä ja kokemansa perusteella laaditun, toiveitani vastaavan sekä selkääni kunnioittavan ohjelman kanssa.

Sitä odotellessa päätin lähteä lenkille.