Tähän asti tapahtunutta:

50-vuotias pitkän linjan lenkkeilijä havahtui ajatukseen, ettei pelkkä lenkkeily riitä. Kuntosalilla käynti ei kuitenkaan hotsittanut, eikä hotsita kovin suuresti vieläkään, mutta sen verran kuitenkin, että ennen elämään kuulumattomasta asiasta on tullut jo tapa.

Hei taas!

Lihaskuntoiluprojektini on nyt edennyt siihen vaiheeseen, että on aika pudottaa sen työnimestä loppuosa pois ja puhua pelkästään lihaskuntoilusta.

Projekti nimittäin kasvoi tavaksi – ei sen vuoksi, että työnantaja jatkoi kuntosalikortin voimassaoloaikaa, vaan koska jäin koukkuun lihaskuntoiluun. Enkä sano sitäkään siksi, että kirjoitan aiheesta kuntosaliyrityksen sivuilla, vaan koska niin vain kävi.

Taistelin kyllä vastaan, koska lenkkeily tuntui riittäneen liikunnasta tähän asti, ja uuden aikaa vievän harrastuksen sovittaminen elämään edellyttää jonkun muun asian pudottamista pois. Viisikymppisenä elämä on jo aika hyvin asettunut raiteilleen, joten tilanne oli lievästi sanottuna tiukka.

Vetosin järkeen ja tunteeseen, mutta minkäs teet, kun samoissa aivoissa sijaitseva mielihyväkeskus lopettaa kuuntelun saman tien saatuaan jo lenkkeilystä tutuksi tulleen ja näemmä voimailustakin irtoavan annoksen mielihyvähormoneja, eli dopamiinia, endorfiinia ja serotoniinia ja oksitosiinia.

Aivojen, lihasten, haiman ja yllättäen jopa suoliston yhteistyössä kasaama ja tarjoilema hormonicoctail on lahjontatemppuna melko halpamainen, mutta uskomattoman tehokas; vain sydämeltään kylmä pystyy vastustamaan treenin jälkeistä hyvää olotilaa.

Ja yhtä harva pystynee ihan oikeasti määrittelemään, mitä se hyvä olo on, ja mistä se koostuu.

Mietitäänpä nyt, kroppa on urheilun jälkeen onnesta soikeana, mutta ihan puhki. Olo on levollinen ja samalla täynnä virtaa. Energiaa on mennyt ja sitä on tullut. Tee siitä sitten järkeenkäypä yhteenveto.

Tehtävä on itse asiassa niin vaikea, että jopa aivot, jotka oletettavasti vastaavat niiden lihasten, haiman ja suoliston sijaan ajattelusta ja jotka ovat kuitenkin vastuullisen elimen maineessa, nekin valitsevat oikotien – hyppäävät kokonaan sen urheiluun kuuluvan raatamispuolen yli ja päättelevät vain, että “olipas kivaa!” ja “tätähän on saatava kotvasen kuluttua lisää!”

Se on johtopäätös, joka ei varmasti kestä lähempää tarkastelua, mutta koska minulla ja monella muullakin on omat lehmät ojissa lihaskuntoilun suhteen, lienee parempi, että annamme asian olla. Jos aivot päättelevät, että tällä tempulla saadaan ihmiset huolehtimaan fyysisestä kunnostaan, niin antaa mennä vain.

Ihmisystävällinen laji

Eli koukussa ollaan. Toinen syy lihaskuntoiluriippuvaisuuteeni löytyy niin ikään aivojen mielihyväkeskuksesta. Tiesin sen olevan perso imartelulle, mutten tiennyt, että se tykkää niin paljon kohteliaisuuksista, joita sille sisältä päin satelee.

Kehittymisen tunne ja onnistumisen ilo tuntuvat nimittäin pahuksen hyviltä ja on vain inhimillistä haluta niitä itseltä lisää. Lihaskuntoilu on siinä mielessä ihmisystävällinen laji, että se antaa esimakua kehittymisestä melko nopeasti, jo muutamassa viikossa. Voimatasojen nousu näkyy konkreettisesti laitteisiin ja tankoihin ladattavien vastusten määrässä, mutta myös arjessa.

Huomasin näet itse muutama vuosi sitten, että sukan laitto jalkaan yhdellä jalalla seisten sekä matalasta autosta ylösnousu alkoivat vaatia kropalta ylimääräistä huomiota. Se oli pientä tuen ottoa, tasapainon hakua ja ponnistelua – tuskin huomattavaa, mutta oikeasti karu huomautus nurkan takana odottelevasta alamäestä. No, se kelkka kääntyi toiseen suuntaan – kiitos erilaisten alavartaloa, kuin myös vatsaa ja selän seutua vahvistavien kyykkyjen.

Toissa talvena vaihdoin myös raskaan lumikolan helpommin käsiteltävään lumentyöntimeen. Perustelin vaihtoa työntimen näppäryydellä ja mukavuudella, mutta oikeasti sen käyttö vaati vähemmän voimaa.  Seuraava siirto olisi ollut vaihto vielä pienempään lapioon tai lumilinkoon, mutta kiitos koko yläkroppaa hoitelevan leuanvedon ja kulmasoudun, saatoin palata takaisin lähtötilanteeseen.

Summa summarum: aloitin lihaskuntoilun syyskuussa vastentahtoisesti ainoastaan ja vain järkisyiden sanelemana; lihaksista on pidettävä huolta, koska muutoin käy kalpaten – lapiot vaihtuvat pienempiin, kunnes lopuksi tarvitaan apuvoimia.

Kävi kuitenkin niin, että hormonit ja alkukantainen onnistumisesta innostuminen ottivat ohjat, ja yhtäkkiä lihaskuntotreenaamiselle alkoikin löytyä aikaa ja nyt on vaikea elää sitä ilman.

Sanotaan niin, että noin 70 % minusta pitää tästä muutoksesta, mutta toisaalta sama osuus minusta on vettä, joten arvailun varaan jää, kuka tai mikä tykkää mistäkin, minä lihaskuntoilusta vai lihaskuntoilu minusta. Lopputulos on kuitenkin se, että astelen nykyisin kaksi kertaa viikossa salille, vetelen kumppariavusteisia leukoja kotona, kyykkään yhdellä jalalla, putsaan myös naapurin mummon pihan lumesta ja nautin siitä kaikesta.

Toivottavasti sinäkin!

Palataan!

[likebtn theme="custom" lang="fi" show_dislike_label="1" icon_like_show="0" icon_dislike_show="0" tooltip_enabled="0" i18n_like="Kyllä" i18n_dislike="En" white_label="1" popup_disabled="1" counter_clickable="1" counter_zero_show="1" share_enabled="0"]
Tykätty [likebtn_likes] kertaa
image description
Forever Forever Pihlajalinna

Jippii, löysit piilottelevan pääsiäishahmon!

Täytä yhteystietosi alla olevaan lomakkeeseen ja olet mukana tutustujaviikon arvonnassa. Tutustujaviikkoja arvotaan osallistuneiden kesken 5 kpl.

Voit parantaa voittomahdollisuuksiasi osallistumalla vaikka joka päivä.

Osallistumisaika on 29.3.– 2.4.2024.

Voittaja julkaistaan Instagramin ja Facebookin Stories-osuudessa viikon 14 aikana.

Onnea matkaan!