xxx

Tämä kirjoitus on osa esiripun takaa -sarjaa, jossa kurkistetaan kuntoklubin näyttämön takahuoneeseen.

Fustra-ohjaaja, ravintovalmentaja, personal trainer Miia Roine:

Muutin aika nuorena omilleni. Perheen yhteinen koira jäi vanhemmille asumaan ja aika nopeasti omakotitalosta kerrostaloon muuttaneena muutenkin huomasi hyötyliikunnan tuoman yleiskunnon ylläpidon hyödyn. Lapsena tuli harrastettua vaikka ja mitä taitoluistelusta ratsastukseen, mutta mikään lajeista ei koukuttanut jatkaakseni.

Parin vuoden yksinolon jälkeen en meinannut saada unen päästä kiinni, alaselän hermosäryn kaltaiset kramppailut ajoivat suvussa kulkevan reuman pelossa tutkimuksiin. Sain kotijumppaohjeita ja rajapisteet selkärankareumalle.
Kotini tien toisella puolella oli kuntosali, jonne liityimme ystäväni kanssa pysäyttääkseni pikkuhiljaa salakavalasti alkaneen painon nousun. Kuntosalin omisti fysioterapeutti, joka vaihtoi kotijumppaohjeet kuntosaliliikkeisiin. Selkäkivut katosivat ja kuntosalin kylkeen nousi kävely- ja hölkkälenkit.

Usean vuoden kuntosaliharjoittelun jälkeen iski ensimmäinen liikuntakielto

Kadonneisiin selkäkipuihin liittymätön ylävartalon leikkaus ja jatkuva tukivyön käyttö. Salikortti piti laittaa jäähylle.
Toipumisen jälkeen salille paluu oli helpoin tehdä spinning-pyörän kautta, nakkasin kuntosalilla pyörästä päälle valmiin ohjelman ja poljin paikoillani 45-60 minuuttia. Kuntosalilla treenattiin soveltaen ja oman kunnon mukaan. Puolen vuoden päästä ensimmäisestä leikkauksesta mentiinkin samalle leikkauspöydälle uudestaan, uusi yritys kyseiselle toimenpiteelle. Jouduin siis laittamaan salijäsenyyteni uudestaan tauolle.

Tällä kertaa toipuessani en löytänyt enää motivaatiota palata takaisin salille, jäsenyyteni juoksi mutta olin rakentanut itselleni kieltomaailman kuntosalia kohtaan. Ostin kuitenkin pyörän, kovaa menevän sellaisen ja poljin 20-30 kilometrin lenkkejä. Oli hienoa huomata, että kunto ei ollut rapistunut, vaikka tuntui, ettei vuoteen ollut tehnyt juuri mitään. Kaikesta siitä että ”teen edes jotakin” olikin siis valtava hyöty, vaikka täysillä ei päässytkään. Pyörää ostaessani haaveilin, että nyt kun on hyvä pyörä, olisipa hienoa osallistua jonain päivänä triathloniin.

Puoli vuotta myöhemmin löysin oman lajini

Vuosia tapahtuneesta, vuosia pyöräilleenä, kuntosalin taakse jättäneenä, löysin paikallisseuran järjestämänä triathlonkoulun, ja päätin, että lähden juttuun mukaan saavuttaakseni salaisen haaveeni. Siinä vaiheessa ymmärsin, että en tiennyt kovaa menevästä pyörästä mitään. Puoli vuotta myöhemmin löysin oman lajini, sain elämääni monta sydänystävää ja intohimon tavoitteellista lajia kohtaan. Nyt löytyy myös pyörä, joka oikeasti menee kovaa. Kuntosali on tällä hetkellä työni ja lihaskuntoharjoittelua teen enemmänkin tukeakseni omaa lajia. Laji vaihtui, mutta liikunnan ilo löytyi muualta.

Moni sanoo, että olet vielä noin nuori, ei tuon ikäisenä tarvinnut kuin mennä ja tehdä. No, ei ihan päde omalla kohdalla. Toki matkassa on ollut osittain huonoa tuuriakin mukana, mutta jo pelkkä ykköstyypin diabetekseni aiheuttaa vuoristorataa, sairastumiskierteitä ja erilaisia lähtökohtia. Tälle kesälle mahtui kolme sprinttimatkaa, enkä niin pidemmästä matkasta edes välitä. Välitän enemmän siitä kuuluisasta itsensä voittamisesta, treeniseurasta ja siitä, että tekee tilanteeseensa nähden sen mitä pystyy – eikä luovuta.

[likebtn theme="custom" lang="fi" show_dislike_label="1" icon_like_show="0" icon_dislike_show="0" tooltip_enabled="0" i18n_like="Kyllä" i18n_dislike="En" white_label="1" popup_disabled="1" counter_clickable="1" counter_zero_show="1" share_enabled="0"]
Tykätty [likebtn_likes] kertaa
image description
Miia Roine Ravintovalmentaja

Kokonaiskuvaa huomioonottava amatööritriathlonisti, jonka taskuista löytyy kikkoja niin ravitsemusmuutoksen mentaalipuoleen sekä käytännön puolen erityisosaamiskorteista: suolistovaivoista, kehonkoostumuksen muokkauksesta sekä diabeteksesta. Oma ykköstyypin diabetes on valttikortti - sillä diabeetikon ruokavalio on ihanteellinen kaikille.